Katajainen kansani

0/5 ( ratings)

... latvat taipuvat aina tottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi vihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen syvyyteen. Ihan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää pikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän pohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne mereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja pitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä kiertävät. Mistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa mitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat-ei johtona muuta kuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei hetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta jono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne päin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä syntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja saaret syleilyynsä sulkee. Mutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet, ahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille niinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja selässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien koloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja hyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään, ohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen ruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet tuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä, minkä kiireelle kerkiävät. Mutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat hauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin välittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä murru, ei...